Tällä sivulla:
1. Vuonohevosen viralliset värit
2. Alkukantaiset merkit (primitiivimerkit)
3. Vuonohevosten värimuunnosten esiintyminen
4. Värit Suomessa
Vuonohevosen viralliset värit
Vuonohevosen värit (5) ovat: ruunihallakko, harmaahallakko, punahallakko, valkohallakko ja keltahallakko. Värit periytyvät määrätyn kaavan mukaan ja ovat aina puhtaita, eli mitään sekoituksia värien välillä ei esiinny. Paras lähtökohta värin määrityksessä on määrittää harjan keskiosan, siiman ja hännän keskiosan väri.
Ruunihallakko (norj. brunblakk)
Peitekarvan väri vaihtelee aika tummasta tummaan kullanruskeaan. Siima on ruskea. Musta tai tumma keskiosa harjassa. Otsatukka, häntä ja vuohiskarvat ovat mustat tai tummanruskeat ja valkoiset. Ruunihallakko on hallakkogeenin vaalentama ruunikko.
Ruunihallakko on nykyisin yleisimpänä esiintyvä väri.
Harmaahallakko (norj. grå)
Peitekarva täysin vaaleasta tummempaan harmaaseen,usein suunalue hyvin tumma. Siima on musta. Musta keskiosa harjassa. Otsatukka, häntä ja vuohiskarvat mustat ja valkoiset. Harmaahallakko on hallakkogeenin vaalentama musta tai kulomusta.
Huom. Kaksi neljästä harmaan värin genotyypistä sisältää ominaisuuden värin vaalenemiseen – sama ominaisuus antaa valko- ja keltahallakon. Jos harmaalla yksilöllä on valko- ja/tai keltahallakko yksilö lähisukulaisena, on varottava yksilön risteyttämistä valko-, kelta- tai harmaahallakon kanssa, jolla on sama ominaisuus (geenitesti!). Jälkeläinen voi olla kokonaan valkoinen, jos risteytetään kaksi harmaata yksilöä, joilla molemmilla on värin vaalenemisominaisuus. Harmaata ei pitäisi risteyttää valko- tai keltahallakon kanssa.
Punahallakko (norj. raudblakk)
Punakeltainen peitekarva, joka voi vaihdella vaaleammista tummempiin sävyihin. Ruskea siima. Vaalea tai tummanpunainen keskiosa harjassa. Otsatukka, häntä ja vuohiskarvat vaaleanpunervasta valkoiseen. Punahallakko on hallakkogeenin vaalentama rautias.
Valkohallakko (norj. ulsblakk)
Melkein valkoinen peitekarva. Ruskea siima. Otsatukka, häntä ja vuohiskarvat mustat tai tummanharmaat ja valkoiset. Valkohallakossa creme-geeni (voikko) vaalentaa ruunikon ruunivoikoksi, jonka hallakko-geeni edelleen vaalentaa valkohallakoksi. (Ruunikko + creme-geeni + hallakko-geeni)
Huom. Kaksi neljästä harmaan värin genotyypistä sisältää ominaisuuden värin vaalenemiseen – sama ominaisuus antaa valko- ja keltahallakon. Jos harmaalla yksilöllä on valko- ja/tai keltahallakko yksilö lähisukulaisena, on varottava yksilön valko-, kelta- tai harmaahallakon kanssa, jolla on sama ominaisuus (geenitesti!). Jälkeläinen voi olla kokonaan valkoinen, jos risteytetään kaksi harmaata yksilöä, joilla molemmilla on värin vaalenemisominaisuus. Harmaata ei pitäisi risteyttää valko- tai keltahallakon kanssa.
Keltahallakko (norj. gulblakk)
Kellanvalkoisesta kellertävään oleva peitekarva. Vaalean rusehtava siima. Vaalea tai kellertävä keskiosa harjassa. Otsatukka, häntä ja vuohiskarvat vaaleasta valkoiseen. Erittäin vaaleilla keltahallakoilla merkit ovat usein epäselviä ja heikkoja. Harvinainen (harvinaisin) väri. Keltahallakossa creme-geeni (voikko) vaalentaa rautiaan voikoksi, jonka hallakko-geeni edelleen vaalentaa keltahallakoksi. (rautias + creme-geeni + hallakko-geeni)
Huom. Kaksi neljästä harmaan värin genotyypistä sisältää ominaisuuden värin vaalenemiseen – sama ominaisuus antaa valko- ja keltahallakon. Jos harmaalla yksilöllä on valko- ja/tai keltahallakko yksilö lähisukulaisena, on varottava yksilön risteyttämistä valko-, kelta- tai harmaahallakon kanssa, jolla on sama ominaisuus (geenitesti!). Harmaata ei pitäisi risteyttää valko- tai keltahallakon kanssa.
Alkukantaiset merkit (norj. Primitive avteikn/urteikn):
– tumma raita (norj. midtstol) harjan keskiosassa
– keskiselän pituusuuntainen siima/juova (norj. ål)
– hännän tumma keskiosa (norj. halefjør)
– tummat korvanpäät (norj. mørke øyretippar)
– seepraraidat (norj. seprastriper), poikittaisraidat jaloissa, esiintyminen vaihtelee eri sukujen välillä
Erikoismerkit:
– njålsmerke; njål–merkki, tummanruskea tai musta pilkku leuan peitekarvassa Pilkussa on usein pitkä musta karva (ks. kuva alla). Vuonohevosen aatelismerkki. Ei esiinny kaikilla vuonohevosilla
– grep: ns. aasinristi, tumma reuna/läiskä sää’än päällä (kuva alla), melko harvinainen
Muut kuin em. merkit, eivät ole hyväksyttäviä. Rotumääritelmän mukaan: ”Pieni tähti voidaan hyväksyä tammalla. Sen halkaisija ei saa olla suurempi kuin 5 cm. Valkoiset merkit eivät ole sallittuja oriilla”. Näinollen esim. oria, jolla on valkoisia merkkejä, ei hyväksytä käytettäväksi jalostukseen.
Vuonohevosten värimuunnosten esiintyminen
Vuonohevosilla esiintyvien värimuunnosten esiintyminen on vaihdellut kautta aikojen. Kun vuonohevosten ensimmäiset näyttelyt järjestettiin ja rekisteröinti aloitettiin, dominoivat valkohallakot, borket (vanha norjankielinen nimi valkohallakolle). Vuosina 1857-1879 syntyneistä oreista 48% oli valkohallakkoja ja 27% ruunihallakkoja. Vuonna 1860-1879 syntyneistä tammoista 47% oli valkohallakkoja (ruunihallakkoja 31%).
Valkohallakkoväristä tuli sittemmin ei-suosittu. Kun valkohallakkoja astutettiin keskenään, ajoittain syntyi hera(sini)silmäisiä albinojälkeläisiä. Tuolloin ei tiedetty miten värit periytyivät. Nykyään tiedetään, että kahden valkohallakon (tai jos toinen vanhempi on keltahallakko) risteyttämisen tuloksena syntyy n. 25%:sesti albinojälkeläinen.
Punahallakkoväri ei ollut suosiossa 1900-luvun alussa, koska sellaisten hevosten suvuissa epäiltiin olevan risteyksiä (eri rotua). Asiasta mainitaan Olav Karstadin kirjassa ”Fjordhesten” (ilm. v. 1949). Punahallakkotammat hyväksyttiin, mutta punahallakko-oreja ei.
Harmaahallakkot ovat miltei aina olleet suosittuja. Norjan armeijan hevoskomppanian päällikön Bjart Ordingin mukaan harmaita vuonohevosia voitiin ostaa näkemättä. Hän käytti myös ilmaisua: ”Harmaa hevonen ei ole koskaan liian kallis”.
Nykyään yleisin (n. 70%) esiintyvä väri on ruunihallakko, ja nimenomaan vaalea ruunihallakko. Vanhoista valokuvista nähdään, että aiemmin oli myös tummemman sävyisiä ruunihallakoita.
Tietyn värin levinneisyys voi perustua esimerkiksi siihen, että parhaimmat ja suosituimmat oriit olivat ruunihallakoita. Muotisuuntaukset ovat vaikuttaneet värien levinneisyyteen. Johannes Loen, vuonohevosten valtionkonsulentti 1946-1966, piti vaaleasta ruunihallakkoväristä. Tästä syystä moni jalostusyhdistys osti vaaleita ruunihallakko-oreja. He halusivat, että valtionkonsulentti pitäisi heidän oreista ja näin yleistyi käsitys, että oriin pitää olla vaalea ruunihallakko: ”Se oli kaunis ori, vaalea ja hieno, hyvässä kunnossa”. Vuosien 1947 ja 1966 välillä palkituista 377:stä oriista 369 oli ruunihallakoita, 5 valkohallakoita ja 3 harmaita.
Nykyjalostuksessa halutaan säilyttää kaikki vuonohevosen viisi eri hallakkoväriä. Jalostusohjesäännössä sanotaan: ”Alkuperäiset rodulle omainaiset värit ja merkit tulee säilyttää. Kaikki hyväksytyt vuonohevosen värit ja niiden eri sävyt tulee huomioida”. Paitsi värit, myös eri sävyt (esim. tumma/vaalea ruunihallakko) tulee pyrkiä säilyttämään.
Alla olevissa taulukoissa esitetään värijakaumia Norjassa kantakirjatuilla oreilla ja tammoilla.
(TAULUKKO)
Huom. Oriiden kantakirjaukseen on ajoittain tehty karsintaa värien perusteella. Kuten edellä on jo mainittu, esimerkiksi punahallakko ei ollut yhteen aikaan suosittu väri; punahallakko-oreja ei hyväksytty jalostukseen. Värijakauma kantakirjatuilla tammoilla antaa siis paremman kuvan koko kannan värijakaumasta.
Vuonohevosen värin määrittäminen
Vuonohevosen värin määrittäminen voi joskus olla hankalaa. Karvan väri voi vaihdella hevosen kunnon ja vuodenajan mukaan: lyhytkarvaisina vaaleat ruunihallakot näyttävät miltei valkohallakoilta, kun taas talvella ne ovat selvästi ruunihallakoita.
Valtionkonsulentti Loen mainitsee väitöskirjassaan vuonohevosten väreistä esimerkkinä ori Solkungen (882). Värimäärityksen mukaan ori oli ruunihallakko, mutta genotyypiltään se oli kuitenkin valkohallakko. Kun se astui ruunihallakkotammoja, syntyi useita valkohallakkovarsoja.
Jotkut vaaleat ruunihallakot näyttävät varsinkin kesällä miltei valkohallakoilta.
Värimääritys voi joskus tulla ongelmalliseksi etenkin puna- ja keltahallakon välillä. Keltahallakko on muunnos punahallakosta. Vaalea punahallakko näyttää helposti keltahallakolta: sen otsatukka, harja ja häntä voivat olla yksivärisen valkoisia ja/tai kellertäviä, kuten keltahallakolla. Keltahallakko on kuitenkin erittäin harvinainen väri. Harmaahallakko on väreistä helpoimmin määritettävä.
Paras apukeino/lähtökohta värin määrityksessä on määrittää harjan keskiosan, siiman ja hännän keskiosan väri.
Värit Suomessa
Enemmistö Suomen vuonohevosista on ruunihallakoita. Muita värimuunnoksia Suomessa nähdään suhteellisen harvoin. Joskus aiemmin mm. harmaahallakkoa on epäiltiin jopa värivirheellisiksi. Puhdasrotuisten vuonohevosten värit periytyvät aina määrätyn kaavan mukaan ja ovat aina puhtaita, eli mitään sekoituksia värien kesken ei synny/esiinny, vaikka eriväriset vuonohevoset astutettaisin keskenään. Toiseksi eniten Suomessa esiintyy punahallakoita. Niistä suurin osa on syntynyt Suomessa. Suomessa on myös muutamia harmaa- valko- ja keltahallakkoja.
Lähde (Vuonohevosten värimuunnosten esiintyminen): Tor Nestås: Vuonohevosten värien periytyminen/Tuomarikokouksen yhteenveto, Nordfjordeid 1996. Julkaistu Vuonisuutisissa v. 2000. Toinen Neståsin kirjoitukseen perustuva artikkeli julkaistu VU 3/2007.